keskiviikko 20. elokuuta 2008

16.8.2008 Helsinki City Maraton


Niin sitä sitten koitti taas päivä, jolloin matkaa oli taivallettavana se 42 kilometriä ja 195 metriä. Kelin suhteen olin vähän peloissani, koska sadettahan oli luvattu. Hellettä en kaivannut suinkaan, mutta en siis jatkuvaa kaatosadettakaan. No säähän ei olisi voinut paljon happirikkaampi olla. Sellaista pientä tihruista sadetta ja noin 16-17 lämmintä, elikkä juoksemiselle varsin sopiva keli.

Aikatavoitetta olin asettanut itselleni sen verran, että jos ei ole helle, niin alle 5 tuntia pitäisi alittua. Jännäähän tuo maratonille valmistautuminen taas oli, sillä kun piti tankata ti-to niin eikös siinä mulle tullut jonkinlainen lievä vatsatauti ja pakki oli niin sanotusti kuralla ti-ke. Tankkaapa siinä sitten hiilareita :-) Eipä ollut sitten hajuakaan miten hyvin tankkaus noissa olosuhteissa oli onnistunut.

Maratonia edeltävänä yönä pohkeet tuntuivat ihan tönkköjäykiltä... ehkä se oli vain jännityksestä johtuvaa. Mutta toisaalta syytä huoleen oli, sillä viime syyskuussa ennen Jyväskylän puolikasta heräsin aamuyöllä siihen kun pohkeet kramppasivat. Ja sillä reissullahan "juoksin" viimeiset neljä kilometriä ihan järkky pohjekramppien kanssa.

Jäähallin parkkipaikalle tullessamme, keli oli kohtalaisen kauhea, vettä tuli vaakatasossa... kääk! Onneksi keli siitä laantui ja sitten kello 15.00 matkaan! Tavalliseen tapaani en ollut mitenkään yltiöpositiivisella mielellä alkumatkasta... Nelosen kohdalla jo mietin, että joko nuo pohkeet nyt sanovat sopimuksensa irti, sen verran jäykät ne olivat.

Mutta jalat eivät kuitenkaan olleet ongelmana, vaan vatsa. Edeltävän viikon sekoilun jäljiltä vatsa ei oikein tykännyt urheilujuoman ja hiilihydraattigeelin sekoituksesta.... Olihan siinä kärvistelemistä välillä se juokseminen. Matkan varrella on kuitenkin hyvin bajamajoja, ja totesin sitten jossain 32 kilometrin kohdalla, että enää ei kannata riskeerata tätä reissua nololla lopulla... ja sehän sitten helpotti :-)

Hienoa oli todeta se, että kun Tukholmassa reidet väsyivät jo siinä 24 kilometrin paikkeilla, nyt ei ollut reisien kanssa ongelmaa juuri ollenkaan. Ihan viimeisillä parilla kolmella kilometrillä oikea reisi hieman ilmoitteli itsestään. Pohkeet sensijaan vähän aikaisemmin, mutteivät kuitenkaan krampanneet. Johtopäätökseni oli siis se, että Tukholma on tehnyt tehtävänsä erittäin rankkana treeninä!

Siinä sitä taas juostessa tuli mietittyä jos jonkinlaista. Välillä ei mieti mitään, sen kun juoksee. Välillä taasen kiroan olemassaoloani ja typeryyttäni ilmoittautua mokomiin koitoksiin ja vannon etten KOSKAAN IKINÄ ENÄÄ.... Musiikki korvilla auttaa ainakin minua. Välillä kun ketuttaa niin hyvä biisi vie sen ketutuksen sekunnissa mennessään ja askel kevenee kummasti, toisinaan jopa niin, että vilkaisu sykemittariin pakottaa vähän taas himmailemaan.

Sykemittari onkin oikeiden tossujen lisäksi meidän paras kaveri. Sen mukaan on harjoiteltu, ja sen mukaan kyllä on parasta tuo maratoonikin juosta. Tosin enää ei tarvitse niin tiukkaan sitä tuijotella, kyllä sitä on oppinut jo tuntemaan missä ne sykkeet suurinpiirtein viilettää.

Yksin kun on juoksemassa, niin kultaakin arvokkaampaa onkin sitten "surevien omaisten" kannustus. Mukana Hesassa olivat Simon lisäksi tsemppaamassa minua Eija ja Jukka. Kyllä se oli ihanaa nähdä siellä Espan nurkilla tuttuja kasvoja kannustamassa, kun omat fiilikset justiinsa silloin eivät olleet ihan korkeimmillaan. Antoi se taas tsemppiä jatkoon. SUURKIITOKSET heille!!

Vauhdikkaimmat kilometrini olivat 40-42 kilometriä!! Elikkä siis vielä juoksu kulki tuossa vaiheessa :-) Matkaa ehkä vauhditti siinä pisteessä tieto siitä, että täältä pääsee joskus poiskin!! Viimeisessä nousussa stadionille oli pakko minunkin vähän höllätä, mutta siitä sitten kirmaisin stadionille kuin hirvi. Olihan taas hienoa tulla maaliin ja aikaa matkaan meni 4.54.14. Tukholmasta aika parani 14 minuuttia!!



Mitali kourassa sitten hoipuin stadikalta ulos ja siellähän se Simo olikin vastaanottamassa ja onnittelemassa. Kotimatkalla hörppäsin palautusjuomista kuulemma tehokkainta, elikkä litra rasvatonta maitoa meni hujauksessa. Sitten vielä Vihdin Tervalampeen vartiksi seisomaan, jonka päälle Eijalle ja Jukalle saunaan ja syömään. Eipä tarvinnut sen jälkeen paljon unta houkutella. Eikä muuten särkenyt lihaksia niin kuin Tukholman jälkeen :-)

Lieneekö nyt tuo maito, järvessä seisoskelu vaiko Tukholmasta vahvistuneet koivet vaiko kaikki yhdessä, mutta nyt on ihan hyvässä kunnossa jalat. Oli jo eilen, tiistaina. Toisin kuin Tukholman jälkeen... silloin meni viikko ennen kuin pystyin istumaan tuskailematta pöntölle :-) Tämähän suorastaan houkuttelee jo tähyämään uusia haasteita tämä nopea palautuminen.... Mites olis Pariisi, Hampuri tai kenties vaikka Rooma... ensi keväänä???

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tänne voit kirjoitella palautetta, mutta pliis asialinjalla...