Koirat lähtivät Simon mukaan, koska kyllä niille kotiolot melkein maaseudulla tämän suurkaupunkielämän voittaa. Jotta ikään kuin kesäleskenä nyt täällä. Asustelen nyt kesän työkaverini luona Vasilin saarella, sekä muutaman viikon olen kämpänvahtina "kotikadulla" Furshtatskajalla. Rasittavinta koko hommassa tietenkin on ollut se kämpän tyhjentäminen ja tavaroiden roudaaminen. Mistä ihmeestä sitä roinaa onkin ehtinyt siunaantua niin julmetusti?? Ei ymmärrä...
Ja ehdin käydä 5.6. Tukholmassa juoksemassa maratooninkin. Se oli nyt siis kolmas minkä juoksin. Aika oli kutakuinkin sama kuin -08 Helsinki City Maratoonilla, elikkä 4 tuntiaa 55 min. Tyytyväinen olen kaikenkaikkiaan suoritukseen. Yhtä ainutta hankaumaa taikka rakkulaa ei tullut, mihinkään ei sattunut ja tankkaus toimi hyvin. Tottakait jalat väsyivät, mutteivät kumminkaan kramppailleet. Etukäteen olin vähän huolissani pohkeistani, jotka sitten päättivät aloittaa taas sen öisen "juilimisen", elikkä kramppailun juuri edeltävällä viikolla... No se onneksi meni ohi. Nyt tuumailen, josko sen Hesan juoksisi tänäkin vuonna... menisi ikään kuin samoilla jaloilla... Tässähän pätee hyvin se sanonta, että se mikä ei tapa niin vahvistaa.... Reisilihakset ainakin sai kunnon treenin Tukholmassa.
Kävin viime viikolla Vasilin saarella sijaitsevalla varsin suurella Smolenskin hautausmaalla. Siinäpä vasta paikka joka teki vaikutuksen. Aivan ehdoton vierailukohde tähän aikaan vuodesta!
Suuri osa hautausmaasta on täysin villiintynyt ja haudat hoitamatta, mutta sepä juuri tekikin koko paikasta niin mykistävän. Satakielet ja rastaat ja muut visertäjät antoivat oman osansa taianomaiseen tunnelmaan. Kelin ollessa aurinkoinen valaistuskin oli hurmaava valon siivilöityessä lehvästön läpi antaen ikään kuin kohdevaloja joillekkin haudoille.
Venäjällähän vainajia muistellaan hieman eri tyyliin kuin Suomessa. Meistä voi tuntua lähes pyhäinhäväistykseltä venäläinen tapa istua haudalla ystävien kanssa muistellen vainajaa, naukkaillen votkaa ja evästäen siinä samalla. Mutta näin vain on, ja joillain haudoilla on jopa pöydät ja penkit tätä varten.
Toinen asia mikä ainakin minulle aiheuttaa lähes kylmät väreet selkäpiihin on nämä kuvalliset hautakivet. Näitä muuten saattaa nähdä myös Viipurintien varressa, paikoilla, missä kuolinkolareita on tapahtunut. Siellä varsinkin ne ovat hyytävää katseltavaa.
Tyypillistä venäläiselle hautausmaalle ovat myös nämä lähes neonväreissä saatavat tekokukat. Tässä kuvassa ne ovat vielä jokseenkin hillityn ja lähes luonnollisen värisiä, mutta suurimmaksi osaksi hautausmaiden porteilla myydään aivan järkyttävän kirkkaan värisiä tekokukkia. Mietin onkohan se siksi, että aurinko ne haalistaa kuitenkin vaiko onko siihen joku muu järjellinen selitys. Keskiverto suomalainen kun pitää sellaisia halpiksen näköisinä, eikä taatusti veisi niitä omaistensa haudoille.
Eikä voi kuin mykkänä tuijottaa tällaisia ajan kuluttamia hautoja ja miettiä millaisen elämäntarinan ne kätkevätkään alleen....
Hautausmaa on sen verran suuri, että siellä on ihan nimetyt kujat, toiset ovat vähän leveämpiä asfalttipäällysteisiä, ja toiset hädintuskin havaittavia polkuja saniaisten seassa.
Jos tässä miljoonakaupungissa joskus kaipaa rauhallista pakopaikkaa, niin ei muuta kuin tuonne hautuumaalle vaeltelemaan. Hetkellisesti tuli sellainen olo, että en tahdo täältä ollenkaan pois kaupungin meluun ja humuun. Aivan kertakaikkisen häkellyttävän epätodellinen paikka!!
